Tässä sitä ollaan taas. Viimeisimmän postaukseni julkaisin yli kaksi kuukautta sitten, ja nyt, kun vihdoin istahdan alas uutta aloittamaan, en tiedä, mitä sanoa. 

Haluanko sanoa, että kirjoitan blogia täysin omaksi ilokseni, enkä siksi vähää välitä yhdestäkään tauosta, joita otan? Että se on minun oikeuteni, siinä se. Sillä niinhän se tavallaan menee.

Vai pitäisikö minun kertoa, että koko kesänä minulla ei ollut ollenkaan aikaa blogiin kirjoittamiselle? Puoliksi totta tämäkin. Ihan tosi, ne kerrat kun olen kesän aikana edes koneella käväissyt, on laskettavissa yhden käden sormilla – ja silloinkin olen hoitanut vain pakollisia asioita kuten maksanut laskuja.

Aikaa minulla olisi kuitenkin ollut, sitä en voi kiistää. Olihan minulla aikaa keväälläkin, kun kävin töissä, luin pääsykokeisiin ja aloitin kynsikurssin. 

Tällä kertaa koko tauko alkoi siitä, että tarvitsin hetken hengähdystä aivan kaikelta. Halusin nauttia tästä lyhyestä kesästä, tuntea oloni vapaaksi. Vapaaksi sosiaaliselta medialta kaiken muun ohessa. Hetki venyi pidemmäksi kuin olin ajatellut, ja se aiheutti stressiä. Stressasin, että voinko enää palata ollenkaan. Postaukset olivat pahasti jäljessä, kommentit odottivat vastaustaan. Pelko siitä, että olisin pilannut koko harrastukseni velloi sisälläni. Ja se pelko kasvoi päivä päivältä suuremmaksi, nousten lopulta seinäksi itseni ja blogin väliin. 

Tiedän, se kuulostaa typerältä, ja siksi en ollut varma, että haluaisinko tästä edes kirjoittaa. Loppupeleissä tämäkin pelko on kuitenkin melko yksinkertainen, ja verrattavissa monille tuttuihin arkisiin asioihin. Jos deadline ohittuu missä tahansa, itselle tärkeässä asiassa, sitä väkisinkin ahdistuu, vaikka se deadline olisikin sitten vaikka ihan itse asetettu.

Pelot, ne typerimmätkin, voitetaan kuitenkin vain katsomalla niitä silmästä silmään. Niinpä tyhjensin koneeni käyttökelpoiseksi, järjestin kynsipöytäni kuntoon ja vihdoista viimein, avasin Bloggerin. Ja arvatkaapa mitä? Kirjoittaminen tuntuu mielettömän rentouttavalta pitkän tauon jälkeen!