Katselen kaiholla kasvavaa meikkikokoelmaani ja suunnittelen seuraavan Instagram-stoorin sisältöä. Samalla tunnen inhoa hamstraamistani kohtaan, sillä päässäni kaikuu sitkeä ajatus. Ketä varten laittautuisin?
Olen toisinaan kirjoittanut siitä, että koen oloni epämukavaksi liian vahvassa meikissä. Kun astun ovesta ulos, haluan olla siistitty, mutta samalla mahdollisimman pieni, huomaamaton ja maastoon sulautuva. Ajattelin, että vahva tunne liittyy oman, aikuismaisen tyylini muodostumiseen ja siihen, etten halua herättää turhaa huomiota ulkomaailmassa. Vasta nyt ymmärrän, miksi välttelen katseita.
Tuntemattomien katseet läpäisevät suojamuurini kuin lasersäde. Ne nostavat epävarmuuteni esiin ja tajuan hakevani ympäriltäni turvaa. Varmistusta sille, ettei katse ole tuomitseva. Mitä nuo tytöt miettivät vilkaistessaan olemustani käytävän toiselta laidalta? Oliko asussani jotain vikaa, vai huomasivatko he, että kuljen omassa seurassani? Eiväthän he tiedä, ettei ystäväni odotakaan seuraavan kulman takana? Kun ohitan kaverukset, jään kuuntelemaan takaani kantautuvaa iloista naurua, jonka analysointi tuntuu väistämättömältä tehtävältä.
Olen kirjoittanut tätä blogia yli seitsemän vuotta ja yhtä pitkään varjellut kipeää salaisuutta. Kuinka monet kerrat olen vältellyt kuulumisten kirjoittamista, sillä kuka haluaisi lukea yksinäisistä metsäretkistä tai kesästä, jolloin tapasin vain perhettäni? Tai jännittävästä seikkailusta, kun etsin Facebookin palstoilla uusia kavereita ja tapasin heitä ensi kertaa? Arkeni on valitettavan tylsää ja tasapaksua, eikä siitä oikein veny stoorin aiheeksi.
Tänään päätin raottaa suojamuuriani, sillä ironista kyllä, en ole ainoa, jonka elämää aihe määrittää. Yksinäisyys on kansantauti, jonka moni kokee omakseen. Valitettavasti siitä puhuminen aiheuttaa raastavaa häpeää, joka syventää kipua entisestään. Päätin ottaa iskun vastaan, sillä toivon, että avautumiseni auttaa jotakuta ymmärtämään, ettei yksinäisyys tee kenestäkään viallista.
Tunne yksinäisyydestä on kuulunut arkeeni lapsuudesta saakka. Jo ala-asteella jäin toistuvasti porukan ulkopuolelle, enkä koskaan onnistunut löytämään sitä tyyppiä, jota kutsua parhaaksi kaveriksi. Lapsena myös muutimme perheeni kanssa tiheästi. Välillä olosuhteiden pakosta, välillä siksi, ettei äitini löytänyt lääkettä kipuun, jonka ulkopuolisuuden tunne laukaisi pienen tytön sydämessä. Ehkä löytäisin paikkani uudesta koulusta, ehkä siellä odottaisi kaikki kadotetut sydänystäväni.
Lapsuuden kokemus erilaisuudesta, syrjityksi tulemisesta ja yksinäisyydestä arpeutti mieleni ja teki uusien ihmissuhteiden solmimisesta vaikeaa. Siitä huolimatta (tai ehkä sen takia) olen luonteeltani ulospäin suuntautunut ja esimerkiksi työroolin suojassa en epäile lähestyä ihmismassoja. Oikeastaan nautin sosiaalisista tilanteista ja mitä vanhemmaksi kasvan, sitä vähemmän pelkään tuntemattomien katseita. Uusiin ihmisiin luottaminen ja todellinen ystävystyminen on silti raskasta, enkä tiedä, löydänkö koskaan sitä kauan kaivattua ”parasta ystävää”.
Tällä hetkellä tilanne on erityisen kipeä: olemme asuneet Lappeenrannassa kohta viisi vuotta, eikä minulla ole ainuttakaan tuttua tältä paikkakunnalta. Ei ketään, kenen kanssa lähteä kävelylle, kirpparille tai aleostoksille. Ei ketään jakamaan huonoa leffaa tai kilistelemään juhlatilanteille.
Tiedän silti olevani etuoikeutettu. Oma yksinäisyyteni rajoittuu vain yhdelle elämän osa-alueelle. En ole absoluuttisen yksin: minulla on rakastava puoliso ja vaikka perheeni asuu kaukana, välimme ovat läheiset. Minulla on myös joitakin vuosien varrelta poimittuja, kauempana asuvia kavereita – jopa sellaisia, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Sosiaalisen median myötä olen löytänyt lisäksi samanhenkisiä ihmisiä, joista osaa ajattelen ystävinäni. Mitäs sitten, vaikka emme ole koskaan tavanneet.
Tämä kirjoitus ja kuvituksen meikki on osoitettu Katrille. Ystävälle, jota en ole koskaan päässyt tapaamaan, mutta joka päätti postittaa minulle luomiväripaletin, kun kuuli, että kävin läpi hankalia asioita ja mieleni oli musta. Tämä on ainoa yllätyslahja, jota muistan koskaan saaneeni yhdeltäkään ystävältä. Se merkitsi enemmän, kuin osaan sanoin kuvailla. Kiitos.
Haluan kiittää myös jokaista teistä, jotka olette jakaneet matkaani näiden vuosien varrella. Teidän kauniit sanat ja ystävälliset kommentit ovat jättäneet jälkensä ja tuoneet voimaa yksinäisimpiin aikoihin. Vaikka todellisessa elämässä ystävien löytäminen tuntuu mahdottomalta, minulla on aina tämä yksi paikka maailmassa, jonne kuulun.
Olipa jotenkin niin tuttua tekstiä. Itselläkin perhettä, mutta ei ketään kaveria, tai ystävää.
Tai oikeastaan on. 2 ihmistä, joille jaan elämääni whatsappin kautta. Toinen heistä teki juuri kuten sinunkin ystäväsi ja lähetti minulle kerran yllätyspaketin. Se tuntui niin hyvältä♡
Toisaalta omalla kohdalla tutustumista rajoittaa sosiaalisten tilanteiden pelko.
Halusin vain sanoa, että oli rohkeaa avautua itselle kipeästä aiheesta. Tuntui helpottavalta (vaikka tietysti ikävältä) kuulla, että joku toinenkin kamppailee samanlaisten ajatusten kanssa. Toivottavasti vielä joskus elämässä kohtaat ihmisen, jonka kanssa kemiat kolahtaa täysin. 🙂 Tsemppiä!
Kaunis kiitos kommentista <3
Olen halunnut kirjoittaa yksinäisyydestä jo vuosia, mutta tuntuu, että aihe on valtava tabu ja sanat juuttuvat kurkkuun (tai näppäimistölle). Kun lopulta julkaisin tämän tekstin, pidätin hengitystäni kommenttisi ilmestymiseen saakka.
Kuten sanoit, aihe on todella kipeä, enkä tietysti halua leimautua yksinäiseksi tyypiksi. Kukapa haluaisi? Mutta se, että tekstini voi auttaa jotakuta toista samassa tilanteessa elävää, tuntuu riskin arvoiselta. Itsekin olen saanut voimaa ymmärtäessäni, etten ole ainoa joka kokee yksinäisyyttä. Siksi halusin laittaa hyvän kiertämään ja avata keskustelua aiheesta, jonka koen tärkeäksi.
Kiitos siis sinulle kokemuksesi jakamisesta. Se vahvisti tunnettani siitä, että tämän tekstin julkaiseminen oli tärkeää. Toivon myös sinulle kaikkea parasta tulevaan ja sitä, että löydät itsekin elämäsi polulta todellisia ystäviä sitä jakamaan <3
Tekis mieli vaan halata sua! Mutta kuten tiedät, ystäviä voi olla vaikkei oliskaan koskaan tavannut!
Kiitos Kata, olet ihan oikeassa! Laitan matkaan ison virtuaalihalin sinulle <3
Nena sinä olet minun ystäväni näin virtuaalisesti <3 onhan mullakin paljon kavereita, somessa ja ihan oikeassa elämässä. Ystäviäkin, mutta kaikki asuvat kaukana. Mun perhe asuu parin tunnin ajomatkan päässä. Mutta välillä tunnen suurta yksinäisyttä.
Olen asunut nyt kolmisen vuotta täällä Karjalassa, eikä mulla ole ensimmäistäkään ystävää täältä. Pari kaveria olen saanut mutta ei viikoittain tehdä mitään yhdessä. Haluaisin yhden hyvä kaverin tai jopa ystävän jolle voisi joka päivä laitella kuulumisia. Tai jutella asioista. Ei mulla ole ketään jonka kanssa lähteä ajelemaan tai shoppailemaan. Kenen luo voisi mennä käymään. Jospa minä joku päivä sellaisen löydän. Jospa sinäkin löydät <3 Parempaa uutta vuotta meille yksinäisille, aikuisiällä on vaan niin hankala löytää uusia tuttavuuksia <3
Voi Taina, kyllä silmät kostui enkä ihan edes tiedä mitä sanoa <'3 Olen pahoillani, että sullakin on niin raastava tilanne. Sitä sanotaan, että aika parantaa ja kyllä ne ystävät lopulta löytyy. Mutta vuodet on pitkiä yksinäiselle, ei se optimismi loputtomiin riitä eikä aikuisena tosiaan ole helppo tutustua uusiin ihmisiin. Tiedän niin mitä käyt läpi ja laitan sulle nyt matkaan hirveästi halauksia, voimia ja virtaa tulevaan vuoteen. Jospa se toisi mukanaan edes sen yhden, läheisen ystävän, jonka todella ansaitset <3 Ps. Jos koskaan oot retkeilemässä näille suunnille, huikkaa esim. IG:ssä. Olis tosi kiva käydä vaikka siellä shoppailemassa!
Ihana kiroitus, samaistun moneen kohtaan <3
Kiitos Katri <3 Ikävä kuulla, että tunteet on tuttuja. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja parempaa ensi vuotta!
Tervetuloa Kouvolaan junamatkan päähän, jos joskus kiinnostaa tutustua betonihelvettiin 😉 Mutta ihan oikeasti, jos vaikka esim. kesällä haluat tulla, niin laita vain IGssä DM, niin sovitaan!
Mulla on lapsuudesta kokemus, että mulla oli aina yksi sydänystävä, usein mun oma äiti. Hänen kuolemasta tulee ensi keväänä 10vuotta. Mulla on työkavereita, tuttavia ja nuoruudesta ystäviä, mutta multa myös puuttuu se paras kaveri, jolle voisin aina soittaa tai kertoa kaiken ja hullutella hyvinä ja juhlan aikoina 🙂
Onneksi mulla on myös vakaa parisuhde ja työ, jotka pitää minua kyllä ihan kiireisenä arjessa 😀 Mutta vaikken voi koskaan ymmärtää lapsuutesi ajan yksinäisyyttä, pystyn mielestäni nyt samaistumaan kirjoitukseesi aikuisuuden läheisen puutttumisesta.
Ihanaa pian alkavaa uutta vuotta, jos se vaikka toisi mukanaan uuden (tai useamman) ystävän! <3
Sinä ihana <3 Kiitos. Kuulostaa kyllä kivalta kesäreissulta, varo mitä lupaat 😀
Mutta voi ei, olen todella pahoillani äitisi kuolemasta. Vaikka aikaa on jo kulunut, hänellä oli korvaamaton paikka elämässäsi. Toivon myös sydämestäni, että sinäkin löydät vielä toisen ystävän, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut - niin pienet kuin suuret. Iso halaus! <3
Työ ja parisuhde tosiaan pitää omankin elämän liikkeessä, mikä on onni. Siksi paha olo pysyy toisinaan taustalla, vaikka välillä sitä ei tunnu pidättelevän mikään.
Kiitos vielä tuestasi, toivon sinulle kaikkea parasta ensi vuoteen! <3
Kiitos osanotostasi, vaikka aikaa onkin ehtinyt kulua jo tovi <3 Ja todellakin, lupaus pitää ja tervetuloa vain! 😀
Hyvää alkanutta uutta vuotta, tästä se taas lähtee!
Hei ihanuus, kiitos samoin <3 Ollaan ihmeessä yhteydessä kesemmällä! 🙂
Kiitos rohkeudestasi kirjoittaa tämä teksti <3
Näin taas huomaa, ettei somen perusteella voi tietää mitkä asiat ihmisiä painavat. Olen aina otettu kun joku jakaa elämäänsä avoimesti kipeistäkin aiheista.
Olen onnellinen että sinulla on puoliso ja perhe, mutta toivon että saisit elämääsi vielä myös niitä ystävän kanssa jaettuja pieniä ja suuria hetkiä.
Hyvää vuotta 2022 🙂
Lämmin kiitos kommentista ja kauniista sanoistasi <3
Some on tosiaan petollinen alusta, joka harvoin näyttää totuutta. Onhan se luonnollista, että halutaan keskittyä kivoihin tapahtumiin ja iloisiin hetkiin, mutta aina vain kiiltokuvamaisemmaksi muuttuva maailma luo aika rankkoja odotuksia itse kunkin elämään. Olisipa mukavaa, jos suunta kääntyisi vähän realistisempaan päin 🙂
Toivon sinulle ihanaa uutta vuotta, tuokoon se mukanaan runsaasti iloa ja onnea!
Rohkea kirjoitus, hienoa että kirjoitit. Mukava nähdä, että ihmiset kertovat vaikeistakin asioista, niin ei lukijat unohda, että ruudun toisella puolella on ihan tavallinen ihminen.
Oon huomannut joskus katsovani blogeja ja instaa vähän niinkuin pinkit lasit päässä, ajattelen et siellä on kaikki hyvin ja hienosti kun kaikki laittavat ymmärrettävästi ilon aiheista ja kivoista jutuista sisältöä. Tällaiset postaukset palauttaa minut maan pinnalle ja muistuttaa että kaikki me ollaan ihmisiä, painitaan samojen ongelmien kanssa.
Johan rupesi runosuoni sykkimään. 😀
Noh eniveis toivotan mukavaa ja toivottavasti vähemmän yksinäistä uuttavuotta! ❤️
Suuret kiitokset kommentista <3 On ihana kuulla, että postaus herätti ajatuksia ja minusta sai sen myötä ehkä vähän enemmän irti. Ihan tavallinen ihminen täälläkin, kaikkine tavallisen ihmisen ongelmineen.
Vaikka aihe on arka, koin siitä avautumisen tärkeäksi myös juuri tästä syystä. En halua kehittää vahanukkemaista kuvaa itsestäni, minusta on mukavampaa, jos voin olla vähän aidommin esillä, kun esillä kerta ollaan kuitenkin 😀
Mutta tosiaan, lämpimät kiitokset vielä sinulle ja oikein onnellista vuotta 2022! Toivottavasti se on täynnä mitä parhaimpia hetkiä <3
Fiilaan <3
Saanko muuten kysyä kun sä asut Lappeenrannassa, osaatko kertoa mitkä siellä olis ns. hyviä asuinalueita, ja mitä kannattaa välttää jos haluaa elellä rauhallista ja turvallista elämää? Asuin lähemmäs 20 vuotta sitten vuoden Lappeenrannassa ja oon alkanut haikailemaan takasin, mutten tiedä yhtään enää et millanen kaupunki se on nykyään, minne kannattais muuttaa? 🙂
Kiitos Hipsu <3
Pakko myöntää, ettei täkäläiset asuinalueet ole mulle kauhean tuttuja. Tähän mennessä oon toki oppinut suunnistamaan täällä, mutta mitään syvällisempää kokemusta mulla ei ole kuin omasta asuinalueestani. Me elellään täällä yliopiston lähistöllä, ja jos rauhaa haluaa, suosittelen välttämään näitä seutuja 😀 Voisikohan Lappeenranta -ryhmästä Facebookissa löytyä jotain aihetta käsittelevää lankaa? Siellä on ainakin jos jonkunlaista juttua alueeseen liittyen, kannattaa liittyä!