Follow:
Browsing Category:

Kuulumisia

    Voiko elämässä olla liikaa kosmetiikkaa? Blogin uusi alku

    Kuvituskuvissa lahjakosmetiikkaa, uutta tukkaa ja kynsikoristeluja sukulaislasten seurassa.

    Tiedättekö sen tunteen, kun jokin vetää puoleensa tavalla, jota ei voi vastustaa? Aluksi tunne hiipii huumaavana takaraivossa, ja mitä lähemmäs tuota jotakin pääset, sitä iloisemmaksi elo muuttuu. Jossain vaiheessa tunteet kääntyvät kuitenkin päälaelleen – jotkut kutsuvat ilmiötä myös ähkyksi. Liika makea kipristelee karaistuneessakin vatsassa.

    Tämä vuosi on ollut minulle uuden alun aikaa. Havahduin varhain keväällä ajatukseen siitä, etten koe olevani onnellinen. Ajatus rakentui hiljalleen pienistä palasista, mutta lopulta tajusin, että se kosketti koko elämääni. Arkeni oli kertakaikkisen harmaata, yksinäistä ja yksitoikkoista. Samanlaiset päivät seurasivat toisiaan, enkä löytänyt minkäänlaista pakokeinoa tyytymättömyydeltä. Olin lopen kyllästynyt työhöni, vapaa-aikaani ja oikeastaan koko ympäristööni. Päätin siis pistää ihan kaiken uusiksi.

    Kohti blondimpaa arkea

    Irtisanouduin töistä, aloin kehittämään omaa liiketoimintaani ja vaihdoin Lappeenrannan järvimaisemat Espoon metsiköihin. Elin useamman kuukauden säästöjen turvin ja ansaitsin lisärahaa erilaisten mainostöiden, kuten grafiikoiden tekemisellä. Samalla painoin ympäripyöreitä päiviä varsinaisen liikeideani parissa, jonka lanseeraus venyi pitkälle kesään. Ja jotta muutos ei tuntuisi liian pieneltä, aloitin myös tukan vaalennusprojektin ja otin etäisyyttä sosiaalisesta mediasta.

    Vaikka kesä toi mukanaan myös vastoinkäymisiä yritykseni kanssa, se oli silti pitkästä aikaa elämäni parasta aikaa. Nautin paluusta entisille kotiseuduille, ystävien ja perheen tiheistä tapaamisista sekä uudesta kodista, jossa arjen nautintoihin lisättiin pieni piha ja oma sauna. Näihin neliöihin mahtui myös kunnolliset työpisteet sekä minulle että miehelleni, joten pääsin työskentelemään isojen näyttöjen äärellä.

    Kesällä hain myös uutta suuntaa omalle uralleni, sillä halusin kehittyä viestinnässä, nähdä suuremman yrityksen arkea ja täyttää työpäiväni jollain merkityksellisellä. Päädyin lähettämään hakemuksen UKKO.fi:lle, jossa aukesi vuoden mittainen vanhempainvapaasijaisuus markkinointiviestinnän tehtävissä. Ilokseni sain paikan ja aloitin uudet työt elokuussa. Oma yrityksenikään ei jäänyt mihinkään, vaan työstän sitä edelleen. Nyt arkeani vain täydentää yrittämisen mahdollisuuksista viestiminen kaikille kaltaisilleni, monimuotoisesta urapolusta haaveileville!

    Uuden kodin, vanhojen ystävien ja pienen pihan fiilistelyä.

    Vaikka viimeiset kuukaudet ovat olleet vauhdikkaita ja tuoneet elämääni uudenlaista sisältöä, jotain on selvästi puuttunut. Blogihiljaisuus venyi huomaamattani kuminauhan tavoin, ja lopulta napsahti kipeästi näpeille. Ikävöin mahdottomasti värikkäitä meikkileikkejä, kosmetiikan ainesosiin syventymistä ja tuotekuvauksen saloja!

    Blogitauko ei johtunut pelkästään elämäni myllerryksestä, vaan mukana oli myös harmitusta itse harrastukseen liittyen. Minua on pitkään kismittänyt kosmetiikan ympärillä pyörivä kulutushysteria, sekä se, miten osaltani vaikutan siihen. Vallattomasti kasvavat purkkivarastot muuttuivat luotaan työntäviksi ja koin henkilökohtaista ähkyä uusia tuotelanseerauksia kohtaan.

    Välillä pelkäsin, että joku pettyisi suosittelemaani tuotteeseen ja joutuisi heittämään sen pois.

    Ostamani kosmetiikan lisäksi sain uutuuksia blogin kautta ja niiden testaaminen kuului myös aiempaan päivätyöhöni. Tuotteita oli liikaa, enkä ehtinyt edes kirjoittaa kaikista löytämistäni hiteistä! Toisaalta myös välttelin niistä kirjoittamista, sillä en halunnut olla osa ongelmaa. Välillä pelkäsin, että joku pettyisi suosittelemaani tuotteeseen ja joutuisi heittämään sen pois. Ja aivan varmasti pettyikin. On utopiaa kuvitella, että kaikilla olisi samanlaiset odotukset ja tarpeet kuin minulla. Siksi on väistämätöntä, että osa minun suosikeistani kuuluu jonkun toisen inhokkeihin.

    En ole ostanut viime kuukausina yhtäkään uutta värikosmetiikkatuotetta, ja muitakin purkkeja vain todelliseen tarpeeseen. Samalla olen huomannut, että pieni etäisyys kauneustrendien seuraamisessa on tehnyt hyvää. Rahan ja kaappitilan säästämisen lisäksi olen saanut oikeaa iloa jo omistamastani kosmetiikasta, ja löytänyt luottotuotteita pitkäaikaisten testailujen myötä.

    Nyt haluan aloittaa blogin kirjoittamisen uudella otteella ja keskittyä vähän vähemmän kuluttamiseen. Jatkossa tulen jakamaan enemmän käytännön kauneusvinkkejä sekä pureutumaan kosmetiikan raaka-aineisiin ja markkinointikikkoihin. Tuotearvosteluissa taas raivaan tilaa monikäyttöisille klassikoille, sillä haluan vältellä turhaa trendilähtöistä shoppailua. Sen sijaan keskityn arjen tarpeisiin ja siihen, miten jo kaapista löytyvillä tuotteilla voi toteuttaa ajankohtaisia tyylejä! Säästövinkit, edulliset yllättäjät ja tuotevertailut ovat myös lähellä sydäntäni, sillä koen, että niihin keskittyvistä jutuista on konkreettista apua monelle.

    Näin lopuksi heitän vielä pallon teille. Olisi mukava kuulla teidänkin kuulumisia! Onko kosmetiikkaähky tuttua ja millaisesta kauneussisällöstä olette itse kiinnostuneet? Sana on vapaa. ♥

    Aurinkoista loppuviikkoa!

    Kiitokseni sinulle, yksinäisen ystävä

    Katselen kaiholla kasvavaa meikkikokoelmaani ja suunnittelen seuraavan Instagram-stoorin sisältöä. Samalla tunnen inhoa hamstraamistani kohtaan, sillä päässäni kaikuu sitkeä ajatus. Ketä varten laittautuisin?

    Olen toisinaan kirjoittanut siitä, että koen oloni epämukavaksi liian vahvassa meikissä. Kun astun ovesta ulos, haluan olla siistitty, mutta samalla mahdollisimman pieni, huomaamaton ja maastoon sulautuva. Ajattelin, että vahva tunne liittyy oman, aikuismaisen tyylini muodostumiseen ja siihen, etten halua herättää turhaa huomiota ulkomaailmassa. Vasta nyt ymmärrän, miksi välttelen katseita.

    Tuntemattomien katseet läpäisevät suojamuurini kuin lasersäde. Ne nostavat epävarmuuteni esiin ja tajuan hakevani ympäriltäni turvaa. Varmistusta sille, ettei katse ole tuomitseva. Mitä nuo tytöt miettivät vilkaistessaan olemustani käytävän toiselta laidalta? Oliko asussani jotain vikaa, vai huomasivatko he, että kuljen omassa seurassani? Eiväthän he tiedä, ettei ystäväni odotakaan seuraavan kulman takana? Kun ohitan kaverukset, jään kuuntelemaan takaani kantautuvaa iloista naurua, jonka analysointi tuntuu väistämättömältä tehtävältä. 

    Olen kirjoittanut tätä blogia yli seitsemän vuotta ja yhtä pitkään varjellut kipeää salaisuutta. Kuinka monet kerrat olen vältellyt kuulumisten kirjoittamista, sillä kuka haluaisi lukea yksinäisistä metsäretkistä tai kesästä, jolloin tapasin vain perhettäni? Tai jännittävästä seikkailusta, kun etsin Facebookin palstoilla uusia kavereita ja tapasin heitä ensi kertaa? Arkeni on valitettavan tylsää ja tasapaksua, eikä siitä oikein veny stoorin aiheeksi.

    Tänään päätin raottaa suojamuuriani, sillä ironista kyllä, en ole ainoa, jonka elämää aihe määrittää. Yksinäisyys on kansantauti, jonka moni kokee omakseen. Valitettavasti siitä puhuminen aiheuttaa raastavaa häpeää, joka syventää kipua entisestään. Päätin ottaa iskun vastaan, sillä toivon, että avautumiseni auttaa jotakuta ymmärtämään, ettei yksinäisyys tee kenestäkään viallista.

    Tunne yksinäisyydestä on kuulunut arkeeni lapsuudesta saakka. Jo ala-asteella jäin toistuvasti porukan ulkopuolelle, enkä koskaan onnistunut löytämään sitä tyyppiä, jota kutsua parhaaksi kaveriksi. Lapsena myös muutimme perheeni kanssa tiheästi. Välillä olosuhteiden pakosta, välillä siksi, ettei äitini löytänyt lääkettä kipuun, jonka ulkopuolisuuden tunne laukaisi pienen tytön sydämessä. Ehkä löytäisin paikkani uudesta koulusta, ehkä siellä odottaisi kaikki kadotetut sydänystäväni.

    Lapsuuden kokemus erilaisuudesta, syrjityksi tulemisesta ja yksinäisyydestä arpeutti mieleni ja teki uusien ihmissuhteiden solmimisesta vaikeaa. Siitä huolimatta (tai ehkä sen takia) olen luonteeltani ulospäin suuntautunut ja esimerkiksi työroolin suojassa en epäile lähestyä ihmismassoja. Oikeastaan nautin sosiaalisista tilanteista ja mitä vanhemmaksi kasvan, sitä vähemmän pelkään tuntemattomien katseita. Uusiin ihmisiin luottaminen ja todellinen ystävystyminen on silti raskasta, enkä tiedä, löydänkö koskaan sitä kauan kaivattua “parasta ystävää”.

    Tällä hetkellä tilanne on erityisen kipeä: olemme asuneet Lappeenrannassa kohta viisi vuotta, eikä minulla ole ainuttakaan tuttua tältä paikkakunnalta. Ei ketään, kenen kanssa lähteä kävelylle, kirpparille tai aleostoksille. Ei ketään jakamaan huonoa leffaa tai kilistelemään juhlatilanteille.

    Tiedän silti olevani etuoikeutettu. Oma yksinäisyyteni rajoittuu vain yhdelle elämän osa-alueelle. En ole absoluuttisen yksin: minulla on rakastava puoliso ja vaikka perheeni asuu kaukana, välimme ovat läheiset. Minulla on myös joitakin vuosien varrelta poimittuja, kauempana asuvia kavereita – jopa sellaisia, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Sosiaalisen median myötä olen löytänyt lisäksi samanhenkisiä ihmisiä, joista osaa ajattelen ystävinäni. Mitäs sitten, vaikka emme ole koskaan tavanneet.

    Tämä kirjoitus ja kuvituksen meikki on osoitettu Katrille. Ystävälle, jota en ole koskaan päässyt tapaamaan, mutta joka päätti postittaa minulle luomiväripaletin, kun kuuli, että kävin läpi hankalia asioita ja mieleni oli musta. Tämä on ainoa yllätyslahja, jota muistan koskaan saaneeni yhdeltäkään ystävältä. Se merkitsi enemmän, kuin osaan sanoin kuvailla. Kiitos.

    Haluan kiittää myös jokaista teistä, jotka olette jakaneet matkaani näiden vuosien varrella. Teidän kauniit sanat ja ystävälliset kommentit ovat jättäneet jälkensä ja tuoneet voimaa yksinäisimpiin aikoihin. Vaikka todellisessa elämässä ystävien löytäminen tuntuu mahdottomalta, minulla on aina tämä yksi paikka maailmassa, jonne kuulun.

    Kiitos ♥

    Makrokuvien taikaa – Canon 90D fiilistelyä

    Investoin pari viikkoa sitten vähän isommin tähän blogiharrastukseen, kun naputtelin menemään tilauksen Verkkokaupalle. Ostoskoriin päätyi Canon 90D –järjestelmäkamera, jolle tilasin kaveriksi pari käytettyä linssiä Rajalalta. Instagramissa minua seuraavat ovat jo nähneet monenmoisia otoksia uudella kalustolla, mutta halusin päästä tuulettamaan uutta ostosta bloginkin puolella!

    Olen vuosia ihastellut muiden bloggaajien hengästyttävän upeita makrokuvia kynsistä ja meikeistä. Omat erikoislähikuvat ovat valitettavasti jääneet haaveeksi, sillä edes makrolinssejä ei myyty enää vanhaan kameraani. Canonin uutukainen on kuitenkin varsinainen peto Sigman 50mm f/2.8 -makrolinssin kanssa, enkä tiedä, onko mitään mihin tämä kaksikko ei kykenisi!

    Canon 90D on perinteinen peilijärjestelmäkamera 32,5 megapikselin croppikennolla. Hankinta on oiva myös videokuvaamista ajatellen, sillä kameralla saa kuvattua täysikokoista 4K-videota ja se on varustettu kääntyvällä näytöllä. Kääntyvän näytön lisäksi laitteessa on sisäinen Bluetooth ja Wifi, jotka mahdollistavat puhelimen käyttämisen kaukolaukaisimena. Kuvausnäkymän saa auki puhelinsovelluksessa, mikä helpottaa huimasti meikkikuvien ottamista!

    Koska kamera alkaa lähestyä ammattikuvaajan vaatimuksia, on siinä huimasti enemmän asetuksia ja säätöjä kuin edellisessä Samsungin NX300 -mikrojärkkärissäni. Tämä vaatii siis kunnon perehtymistä, että kalustosta saa kaiken irti. Onneksi automaattiasetuksilla pötkii jo pitkälle, eikä kuvaaminen jää odottamaan sopivaa opiskeluhetkeä. Tähän mennessä Youtube on kyllä ollut korvaamaton apu, sillä 80D -mallin korvaajana 90D on varsin suosittu tapaus ja netti on pullollaan loistavia opetusvideoita.

    Vaikka tutkittavaa vielä riittää, on tämä ehdottomasti vuoden paras ostos! Älyttömän tarkkuuden lisäksi kamera tallentaa värit upean realistisina, eikä mikään meikki näytä enää vaisulta linssin läpi tarkasteltuna. Seuraavaksi haasteeksi ajattelin ottaa lähivideokuvaamisen, ja tutustua meikkitutoriaalien mahdollisuuksiin!

     

    Mikä on ollut sinun paras ostos tänä vuonna?