Follow:
Browsing Tag:

yksinäisyys

    Kiitokseni sinulle, yksinäisen ystävä

    Katselen kaiholla kasvavaa meikkikokoelmaani ja suunnittelen seuraavan Instagram-stoorin sisältöä. Samalla tunnen inhoa hamstraamistani kohtaan, sillä päässäni kaikuu sitkeä ajatus. Ketä varten laittautuisin?

    Olen toisinaan kirjoittanut siitä, että koen oloni epämukavaksi liian vahvassa meikissä. Kun astun ovesta ulos, haluan olla siistitty, mutta samalla mahdollisimman pieni, huomaamaton ja maastoon sulautuva. Ajattelin, että vahva tunne liittyy oman, aikuismaisen tyylini muodostumiseen ja siihen, etten halua herättää turhaa huomiota ulkomaailmassa. Vasta nyt ymmärrän, miksi välttelen katseita.

    Tuntemattomien katseet läpäisevät suojamuurini kuin lasersäde. Ne nostavat epävarmuuteni esiin ja tajuan hakevani ympäriltäni turvaa. Varmistusta sille, ettei katse ole tuomitseva. Mitä nuo tytöt miettivät vilkaistessaan olemustani käytävän toiselta laidalta? Oliko asussani jotain vikaa, vai huomasivatko he, että kuljen omassa seurassani? Eiväthän he tiedä, ettei ystäväni odotakaan seuraavan kulman takana? Kun ohitan kaverukset, jään kuuntelemaan takaani kantautuvaa iloista naurua, jonka analysointi tuntuu väistämättömältä tehtävältä. 

    Olen kirjoittanut tätä blogia yli seitsemän vuotta ja yhtä pitkään varjellut kipeää salaisuutta. Kuinka monet kerrat olen vältellyt kuulumisten kirjoittamista, sillä kuka haluaisi lukea yksinäisistä metsäretkistä tai kesästä, jolloin tapasin vain perhettäni? Tai jännittävästä seikkailusta, kun etsin Facebookin palstoilla uusia kavereita ja tapasin heitä ensi kertaa? Arkeni on valitettavan tylsää ja tasapaksua, eikä siitä oikein veny stoorin aiheeksi.

    Tänään päätin raottaa suojamuuriani, sillä ironista kyllä, en ole ainoa, jonka elämää aihe määrittää. Yksinäisyys on kansantauti, jonka moni kokee omakseen. Valitettavasti siitä puhuminen aiheuttaa raastavaa häpeää, joka syventää kipua entisestään. Päätin ottaa iskun vastaan, sillä toivon, että avautumiseni auttaa jotakuta ymmärtämään, ettei yksinäisyys tee kenestäkään viallista.

    Tunne yksinäisyydestä on kuulunut arkeeni lapsuudesta saakka. Jo ala-asteella jäin toistuvasti porukan ulkopuolelle, enkä koskaan onnistunut löytämään sitä tyyppiä, jota kutsua parhaaksi kaveriksi. Lapsena myös muutimme perheeni kanssa tiheästi. Välillä olosuhteiden pakosta, välillä siksi, ettei äitini löytänyt lääkettä kipuun, jonka ulkopuolisuuden tunne laukaisi pienen tytön sydämessä. Ehkä löytäisin paikkani uudesta koulusta, ehkä siellä odottaisi kaikki kadotetut sydänystäväni.

    Lapsuuden kokemus erilaisuudesta, syrjityksi tulemisesta ja yksinäisyydestä arpeutti mieleni ja teki uusien ihmissuhteiden solmimisesta vaikeaa. Siitä huolimatta (tai ehkä sen takia) olen luonteeltani ulospäin suuntautunut ja esimerkiksi työroolin suojassa en epäile lähestyä ihmismassoja. Oikeastaan nautin sosiaalisista tilanteista ja mitä vanhemmaksi kasvan, sitä vähemmän pelkään tuntemattomien katseita. Uusiin ihmisiin luottaminen ja todellinen ystävystyminen on silti raskasta, enkä tiedä, löydänkö koskaan sitä kauan kaivattua “parasta ystävää”.

    Tällä hetkellä tilanne on erityisen kipeä: olemme asuneet Lappeenrannassa kohta viisi vuotta, eikä minulla ole ainuttakaan tuttua tältä paikkakunnalta. Ei ketään, kenen kanssa lähteä kävelylle, kirpparille tai aleostoksille. Ei ketään jakamaan huonoa leffaa tai kilistelemään juhlatilanteille.

    Tiedän silti olevani etuoikeutettu. Oma yksinäisyyteni rajoittuu vain yhdelle elämän osa-alueelle. En ole absoluuttisen yksin: minulla on rakastava puoliso ja vaikka perheeni asuu kaukana, välimme ovat läheiset. Minulla on myös joitakin vuosien varrelta poimittuja, kauempana asuvia kavereita – jopa sellaisia, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Sosiaalisen median myötä olen löytänyt lisäksi samanhenkisiä ihmisiä, joista osaa ajattelen ystävinäni. Mitäs sitten, vaikka emme ole koskaan tavanneet.

    Tämä kirjoitus ja kuvituksen meikki on osoitettu Katrille. Ystävälle, jota en ole koskaan päässyt tapaamaan, mutta joka päätti postittaa minulle luomiväripaletin, kun kuuli, että kävin läpi hankalia asioita ja mieleni oli musta. Tämä on ainoa yllätyslahja, jota muistan koskaan saaneeni yhdeltäkään ystävältä. Se merkitsi enemmän, kuin osaan sanoin kuvailla. Kiitos.

    Haluan kiittää myös jokaista teistä, jotka olette jakaneet matkaani näiden vuosien varrella. Teidän kauniit sanat ja ystävälliset kommentit ovat jättäneet jälkensä ja tuoneet voimaa yksinäisimpiin aikoihin. Vaikka todellisessa elämässä ystävien löytäminen tuntuu mahdottomalta, minulla on aina tämä yksi paikka maailmassa, jonne kuulun.

    Kiitos ♥