Viisi… Viisi.
Viisi, vai voiko se olla jo kuusi? Kuusi kuukautta… Miten pitkä aika. Voiko edes uskoa, että niin pitkä. Pakko varmaan tarkistaa. Näyttäisi siltä, että viimeisin postaus on julkaistu toukokuun seitsemäntenä päivänä, ja nyt onkin tosiaan jo joulukuu. Ei taida viisi, eikä kuusikaan kuukautta riittää. Hiljaisuutta kesti kaiken kaikkiaan seitsemän kuukautta.
Tiedän, että olen teille selityksen velkaa. Ennen katoamistani lupasin päivitellä blogia vielä toukokuussa, ja Instagramia koko kesän. Kerroin myös, että palaisin blogin ääreen viimeistään syksyllä. Olen pahoillani, ettei näin käynyt.
Alunperin toukokuun postaukset jäivät välistä, kun sairastuin kuun loppupuolella keuhkokuumeeseen. Sairaalassa vietin tuolloin lähes viikon, ja sen jälkeen meni monta viikkoa toipuessa. Heti, kun vain kykenin, lähdin töihin. Muistaakseni makasin kotona viikon sairaalasta päästyäni, ja sen jälkeen aloitin sijaiskeikat päiväkodeissa. Myöhemmin tein pääpainoisesti promootio-keikkoja, joiden lisäksi työskentelin pitkälle loppukesään myyntitöissä. Tuolloin työpäiväni olivat keskimäärin 10-13 tunnin mittaisia, ja kaiken vapaa-ajan käytin kesästä nauttien. Kesän aikana näinkin paljon vanhoja ystäviä, sain uusia työkavereita, piipahdin muutamissa kesätapahtumissa, uin järvessä, meressä ja Serenan uima-altaissa, söin luvattoman paljon jäätelöä ja keräsin sellaiset rusketusrajat, jotka ovat näkyvillä vielä tänäkin päivänä. Viime kesää parempaa kesää en muista koskaan eläneeni.
Kesän jälkeen olikin aika palata kotiin Lappeenrantaan. Eikä mennyt viikkoakaan, kunnes romahdin. Vuosia sitten taltutettu masennus kurotteli pitkillä, kalpeilla sormillaan ja hetkeen mikään ei taas tuntunut miltään. Muistatte ehkä, että muutimme tänne melko vastikään, sillä mieheni aloitti opiskelut paikallisessa yliopistossa. Oma kouluni sen sijaan sijaitsee pääkaupunkiseudulla, eikä minulla ole minkäänlaista, arjen yhteen kurovaa tekemistä näillä seuduilla. Ei mitään keinoa tutustua uusiin ihmisiin, tai ketään vanhoja tuttuja, joihin törmätä edes sattumalta lähikaupassa. Edellisvuonna olin vielä niin uppoutunut blogiin ja opiskeluun, että en juuri kantanut huolta yksinäisyydestä. Mutta viime kesä sai ajatukseni muuttumaan. Nyt blogi alkoi ahdistamaan, halusin saada oikeita ystäviä. Tuskin kukaan haluaa elää koko elämäänsä tietokoneen takaa.
Syksyn aikana olenkin keskittynyt oman elämäni palasten paikoilleen asettelemiseen. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut jokusen kaverinkin. Tänään voin sanoa olevani onnellinen, ja odottavani huomista ilolla. Siksi koen, että olen vihdoin valmis myös palaamaan lempiharrastukseni pariin. Uskokaa kun sanon, blogia on ollut kova ikävä!
Kuvissa edustaa pörröinen lapsoseni, karvainen paras ystäväni. Nadian iloinen hännän heilutus tuo valoa synkempiinkin päiviin ♥
